Olen ottanut tän lapsettomuuden kanssa kohtuuavoimen linjan, vaikka aluksi tuntuikin, etten missään nimessä halua tunnustaa epäonnistumistani. En enää ajattele niin. Nyt kun olen kertonut äidilleni, kummitädilleni ja suurimmalle osalle ystävistäni, olo on oikeastaan parempi. Nyt saan tukea ja apua, ja kaikenlaiset ikävät tilanteet on jääneet minimiin, kun vastapuoli osaa suhtautua ja olla jankuttamatta asiasta. Uskon, että myös suhtautumiseni raskaanaoleviin ystäviini on muuttunut tämän myötä. Enää ei tule paineita niissä tilanteissa, kun ei kysellä, millos te hankitte lapsen ja jotenkin on toisaalta helpompi kysellä ja olla kiinnostunut, kun vastapuolella on tiedossa, että asia on meillekin ajankohtainen. Samalla on jotenkin enemmän oikeutettu hössöttämään kuin jos antaisi ymmärtää, että aika ei ole vielä kypsä tai muuta, jolla yrittää peittää sitä, miksei vieläkään lasta ole meille hankittu. Jokainen tietysti tyylillään, mutta mulle sopii tämä ja olen iloinen, että tulin valinneeksi avoimen tien.
Nyt vaan jännitän, kun pitäisi kertoa isälle. Olen lykännyt ja lykännyt asiaa, mutta nyt kun ollaan niiden "oikeiden" hoitojen kynnyksellä, on kai pakko viimein kertoa. Luulen, että isä ottaa asian raskaasti, raskaammin kuin äiti, joten en ole halunnut huolestuttaa. Toisaalta en haluisi hänen olevan huolissaan siitäkään, enkö ole ollenkaan innostunut saamaan hänelle lapsenlapsia, joten pakko kai se on vaan kertoa.
Kerron heti, kun tämä kierto on todettu tuhoontuomituksi.
Nyt iltapalaa...
Me olimme kertoneet hoidoista vain muutamalle hyvälle ystävälleni. Oli melkein pakko kertoa, kun kerran kerroin v. 2007 että alamme yrittää lasta. Tulin ensimmäisen ICSI:n ensimmäisestä pakastetun alkion siirrosta raskaaksi ja nyt menossa rv 10+3, eli vaarallisilla vesillä ollaan edelleen.
VastaaPoistaKerroin omille vanhemmilleni raskaudesta pari viikkoa sitten. Kommentti äidiltä oli että "jo oli aikakin, jos meinaa lapsia hankkia, kun olet jo 32 v". Isäni oli luullut että emme edes halua lapsia.
Miehen vanhemmille kerroimme viime viikonloppuna. Sieltä kommentoitiin, että ovat pysyneet taka-alalla, että päätämme sitten itse koska on sopiva aika lapsille. Mies ei halunnut kertoa heille hoidoista ja minä kihisen kiukusta, kun hänen vanhempansa kuvittelevat, että nyt yhtäkkiä "päätimme hankkia" lapsen. :( Äitinsä kysyi että kauanko olemme asuneet nykyisessä asunnossamme. Siitä kuuli rivien välistä kuinka kauan hän on raskausuutista odottanut. Eli 5 v. Ja lähes yhtä kauan olemme todellakin yrittäneet. :( Kertoivat että miehen siskoa yritettiin tosi pitkään, peräti vuoden ennen kuin onnistui. Ja minä vaan kihisin sisäisesti. Olisi niin tehnyt mieli sanoa, että eikö koskaan ole käynyt mielessä, että jollakin ei ole niin helppoa saada lasta. Mutta pidin sisälläni. Mutta kyllä minä vielä heille hoidoista kerron. Omat vanhempani olivat hyvin sympaattisia ja ihmettelivät miten olen pitänyt kaiken sisälläni, vaikka on täytynyt olla tosi rankkaa henkisesti. He myös muuttuivat välittömästi kovin suojeleviksi ja varovaiseksi. Ovat ihania, kun joka kerta kysyvät puhelimessa miten olen voinut.
Kiva aina kuulla onnistumisista pitkän yrittämisen jälkeen. Onnea teille, Annika!
VastaaPoistaJuu, ei ne kommentit niin järkeviä aina ole, vaikka luulisi, että kauan yrittäneistä voisi jo päätellä päällepäinkin, ettei kaikki mene niinkuin saduissa. Johtuu varmaan siitä, ettei noista hoidoista vieläkään oikein puhuta, vaikka ovatkin yleistyneet, eikä ihmiset miellä sitä kuinka monella pitkään yrittäneellä on noita taustalla ja kuinka rankkaa se oikeasti voi pahimmillaan olla. Tää on yks syy, miksi haluan jakaa tän asian. Enkä tällä kerjää sääliä, vaan lähinnä toivotumpaa suhtautumista ja tilanteen huomioonottamista sanoissa ja teoissa.
Kerroin muuten tänään isälleni. Hän vaikutti vähän surulliselta, mutta otti asian hienosti ja lohdutteli, että oikealla asenteella selviää mistä vain. Tosin esitin kyllä hieman kaunistellumman version meidän toivetasosta ja vauvakuumeesta, mutta se ihan isän omaksi parhaaksi. Olkoon siinä uskossa, kunnes tuska alkaa näkyä päälle...
Nostan hattua avoimesta linjasta.
VastaaPoistaItsekin yritän.
Meillä vuosi yritystä täynnä, ja lääkäri kirjoitti lähetteen kunnalliselle. Kumman hyvä mieli siitä, että ollaan tähän asti päästy.
Vielä kun uskaltaisi myöntää asian muillekin kuin vain parille läheiselle ystävälle.
Kiitos. :) Jotenkin tosi paljon helpompaa näin. Tsemppiä siis kertomiselle!
VastaaPoista