Vauvasiedätystä

Vauvoja siellä, vauvoja täällä. Eilen oli oikein siedätyspäivä. Vaikken paljoa aamupalaverista myöhästynytkään, siellä kävi jo keskustelu kuumana, mitä lahjaksi juuri synnyttäneelle työkaverille. Samalla tietysti vertailtiin omia synnytyksiä ja miltä se uusi perheenjäsen oli vaikuttanut elämään. Me lapsettomat vaan ei oikein voitu ottaa osaa keskusteluun. Itse yritin vähän edes naureskella, mutta kaksi reilusti fertiili-iän ylittänyttä pysyttelivät kyllä hyvin naamat peruslukemilla. Ja hyvin ymmärrettävistä syistä. Tajusin, kuinka etuoikeutetussa asemassa olenkaan, kun  vielä olen kuitenkin kohtuullisen nuori ja mitään onnistumisen mahdollisuuksia ei ole kuitenkaan missään vaiheessa vielä poissuljettu. Keskustelu jatkui kuitenkin töissä siihen, että kenen vastuulle jää lahjan hankkiminen ja useammasta suusta tuli kommentti, että ei ainakaan Tuikulle, kun se voi saada tartunnan tai annettaisko jonkun lapsensa jo tehneen hoitaa homma, ettei vaan oo kohta Tuikkukin raskaana. Teki taas mieli vähän avautua, mutta en ole kuitenkaan vielä valmis kertomaan asiasta töissä. Naureskelin vaan hermostuneesti, joka todennäköisesti tulkittiin niin, että joko a)oon jo raskaana tai b)yritän tulla raskaaksi mahdollisimman pian. Puoltais sitäkin huomautusta, jonka yks päivä tässä kuulin: "Ai oot jo ollut kaks vuotta naimisissa? Onko siitä jo niin pitkä aika?" Mutta joo, tää on tietysti pientä. Kukaan ei oo kuitenkaan suoraan kysynyt eikä mua nyt ainakaan tällä hetkellä asia rassaa. Ehkä jossain ihan alkukierrossa ois voinut suhtautuminen olla vähän toinen. Nyt mulla on kuitenkin aika kova luottamus noihin clomeihin viime kierron outoudesta huolimatta.

Kuva lainattu: 100 Free Anne Geddes Photos

Illalla saatiin vielä lisää vauvasiedätystä, kun käytiin kaveripariskunnan luona kylässä. Siellä on juuri jääty äitiyslomalle ja ymmärrettävistä syistä tietäähän sen, mikä asia on päällimmäisenä mielessä. Voi olla, että olisivat osanneet olla hienotunteisia (heilläkin pidempi yritys ollut takana) ja olla puhumatta asiasta, mutta me tietysti kohteliaisuudesta kyseltiin ja koska mulla on nyt taas tämä seesteinen optimistivaihe päällä, ihan mukava oli kuullakin fiiliksiä, miten kaikki jutut menee. Mies totesi tapaamisen päätteeks mulle kaihoisasti, että Voi niitä odottajia! Ja mä en ois voinut enempää asiaan yhtyä. Ihanan seesteiset ja onnellisen oloiset tulevat vanhemmat! Ja joo, kai mä oon outo, kun en koe ystävieni onnen olevani mitenkään itseltäni pois tai oman onneni tiellä. Päinvastoin, on ihanaa nähdä oikeasti lapsestaan kiitolliset ja täysillä asiaan sitoutuneet vanhemmat. En siis toistaiseksi ymmärrä niitä lapsettomia ollenkaan, jotka ovat allergisia kaikille raskaana oleville naisille eivätkä voi kyläillä lapsiperheissä ollenkaan. Tuleeko siinä oikeasti niin katkeraksi, että on pakko toimia noin? Eikö edes omien ystävien puolesta pysty olemaan onnellinen? Vai onko se vain ihmisen luonteesta kiinni, että kuinka tunteellisesti asiat yleensäkin ottaa? Mä taidan itse kuulua enemmän järki-ihmisiin nykyään, joten en osaa kokea toisten onnen olevan automaattisesti itseltäni pois. En ehkä itse ole kärsinyt lapsettomuudesta tarpeeksi pitkään tai lapsettomuuteni ei ole tarpeeksi vakava, mutta toistaiseksi en osaa ärsyyntyä kuin huonoista vitseistä koskien sitä, miksei meillä vieläkään ole lapsia tai siitä, että sellaiset ihmiset saa lapsia, jotka eivät niitä halua/pysty huolehtimaan/ovat epäkypsiä vanhemmiksi. Muut näyttäköön niin onnellisilta kuin haluavat täysin vapaasti!

p.s Työhaastattelu meni mun mielestä aika kivasti ja työ vaikuttaa tosi kivalta... Nyt jännäillään!